Olin semivammainen

08.09.2014 10:45
Ismo
Käyttäjän Ismo Linnus kuva

(Semi; melkein jotain, vähän)

Meistä lähes jokainen on elämänsä aikana jollakin tavoin joko tilapäisesti, kokonaan tai ei vielä vammautunut. Harva onnekas saa elää tätä elämää täysin terveenä. Vai onko se sittenkään onni tai onnea yleensä? Rikas elämähän syntyy erilaisista kokemuksista. Näihin kokemuksiin voi aivan hyvin lukea myös vammaisuuden. Kaikki ymmärtävät vammaisuuden yksilöllisellä tavalla, ja jokaisella meistä on omien kokemuksiemme pohjalta yksilöllinen käsitys siitä mitä vammaisuus on.

Kaksi kuukautta kyynärsauvojen kanssa kulkeminen tarjosi uuden näkökulman asioihin.

Minulla oli huonoa tuuria, kun lonkat kuluivat leikkauskuntoon. Jollakin on huonoa tuuria, kun sairaus etenee vaiheeseen, jossa se vammauttaa tai joku hyppää laiturilta veteen peruuttamattomin seurauksin. Minun tapauksessani asian pystyy ainakin tilapäisesti korjaamaan. Kaikkien kohdalla tätä mahdollisuutta ei ole.

Joten minä olin semivammainen. Kaksi kuukautta voin ja sain tarkkailla ympäristöä vammaisen henkilön näkökulmasta. Käytännössä kohtasin vammaisuuden suhteessa kanssaihmisiini ja suhteessa fyysiseen ympäristöön. Aikaisemmin olin teorian varassa ja työtäni MS-liitossa kohta 20 vuotta tehneenä nähnyt ja kuullut aiheesta. Mutta vasta nyt voin myös sanoa asiasta jotain oman kokemukseni kautta.

Nyt täytyy hetken miettiä jatkamista. Onko minulla sittenkään mitään oikeaa kokemusta asiasta? Minähän tiesin, että leikkauksella minun ongelmani ratkeavat, ainakin vähäksi aikaa.

Minulla oli aikaa istua Kuopion torilla kevätauringossa ja pohtia asioita. Yksi huomioistani oli, että niin monet muutkin käyttivät apuvälineitä. Heitä tuli vastaan jokaisella kadunpätkällä. Vertasin ilmiötä lastenvaunujen käsittämättömään määrään, silloin kun itse niitä työnsimme. Näköni oli myös parantunut lonkkaleikkauksessa – hämmästyttävää :) Kokemusteni perusteella ryhdyin luokittelemaan ihmisiä. Sain kolme ryhmää. Parhaiten jäi mieleen ne ihmiset, jotka avasivat minulle ovia, kantoivat kahvini pöytään ja olivat kiinnostuneita muutenkin tarpeistani. Toinen ryhmä ihmisiä toimi niin kuin ennenkin. Menivät ja tulivat kuka minnekin. Kolmas ryhmä oli se porukka, joka yritti (ja onnistuikin) ehtiä ovesta sisään tai ulos juuri ennen minua välittämättä siitä, miten minä onnistuin selviämään. Voimat olivat leikkauksessa hävinneet jonnekin. En pystynyt kantamaan kassia, tarjotinta ja kyynärsauvoja yhtä aikaa pöytään, joten piirakka piti lapioida lattialta takaisin lautaselle. Sain tosin uuden, kiitos.

Työssäni esteettömyys on perustellusti jatkuva puheenaihe ja tärkeä sellainen. Sillä, miten ovet avautuvat, on tosiaan väliä. Parasta olisi, jos ne avautuisivat ilman vetämistä tai työntämistä. Sitä kun ei vaan jaksa. Aikaa kuluu ja jonoja syntyy ja nolottaa. Ympäristö on tyydyttävän esteetön, ainakin kyynärsauvojen käyttäjälle. Mutta niiden pienten asioiden määrä, joilla asiat voisivat tulla hyvään kuntoon, on suuri. Joten työtä asian eteen pitää tehdä jatkuvasti yhdessä.

Leikkaus meni hyvin ja kuntoutuminen on onnistunut ja töihin on palattu!