Harppauksia sairauteen sopeutumisessa

20.11.2013 11:58
Rosa
Käyttäjän Rosa Mattila kuva

Olen viime aikoina miettinyt tavallista enemmän omaa MS-taivaltani eri näkökulmista oltuani puhumassa erilaisissa koulutuksissa. Vaikeimmalta, varsinkin näin jälkikäteen, tuntui puhua ensitietokurssilla vasta diagnoosin saaneille. Huomatessani muutaman ihmisen purskahtavan itkuun jo ennen kuin aloitimmekaan, alkoivat omatkin silmäni kostua. En varsinaisesti palannut mielessäni mihinkään tiettyyn tilanteeseen, lähinnä ehkä toivottomuuteen ja muihin tunnetiloihin, joita koin diagnoosini ollessa vielä tuore.

Oma osuuteni sujui lopulta hyvin. Jälkeenpäin kuitenkin heräsi paljon uusiakin ajatuksia omasta sopeutumisestani. Diagnoosistani tulee ensi tammikuussa kolme vuotta. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että sopeutumiseni on ihan hyvällä mallilla. Kysykää uudestaan sitten, kun tulee uusia oireita tai pahenemisvaiheita.

Kun katson taaksepäin, huomaan, ettei sopeutumiseni ole edennyt tasaisesti. Välillä on tullut takapakkia, välillä on edetty jopa harppauksin. Ehkä isoimpia harppauksia otin ensimmäisellä kuntoutuskurssillani (Nuoruuden voimalla). Sinne lähteminen oli vaikeaa, mutta sain kurssilta todella paljon, jo pelkästään vertaistuen muodossa. Toinen harppaus tuli suostuessani mukaan viime kevään Tuhannet kasvot -kampanjaan. Ennen kampanjan julkistamista toukokuussa en kuulunut edes MS-liiton Facebook-ryhmään, koska en halunnut levitellä asiaa niin julkisesti. Päätin kuitenkin tulla ulos kaapista, ja nykyään välillä jaankin liiton päivityksiä omalla seinälläni.

Se ei toki sovi kaikille, mutta kannustaisin avoimuuteen sairauden kanssa. Totuus kuitenkin on, että salailu vie voimavaroja. Ja apuakin saa vain pyytämällä. Minulla on omien, lähimpien ystävieni kanssa sellainen sopimus, että minä pyydän apua, vaikka portaissa, jos sitä tarvitsen. Tällöin minun ei tarvitse olla koko ajan torjumassa avuntarjouksia tai vaihtoehtoisesti seurata ystävieni sisäistä kamppailua siitä, tarjotako apua vai ei. Suosittelen!

Tämä diili kuitenkin kertoo jotain siitä sopeutumisen vaiheesta, jossa olen. Samoin kuin sekin, että ylipäätään olin puhumassa ensitietokurssilla. Luulin nimittäin aikanaan, etten tulisi ikinä pystymään moiseen. Joku minua viisaampi onkin sanonut, että alkukriisin jälkeen kunkin ihmisen perusluonne puskee pintaan  jossain vaiheessa ja ottaa jälleen ohjat. Siksi kai minäkin päädyin jälleen yhteen koulutukseen puhumaan, aktiivinen ja avoin kun luonteeltani olen.

Antakaa siis sopeutumiselle aikaa: useimmiten eteenpäin huomaa liikkuneensa vasta, kun katsoo taaksepäin.